Rivimyyjä taidemaailmassa osa 1.

Olisko siistiä olla taiteilija, maalata tauluja baskeri päässä ja juoda punaviiniä, käydä kapakoissa syvällisiä keskusteluja olemisen sietämättömästä keveydestä.

Tätä pohdin omaksi ilokseni eräänä päivänä. En tosin ihan näin romantisoidusti, vaan realistisen kaupallisesti – miten taiteilijuus kantaisi työnä Suomessa, ja mitä käytännössä tarkoittaisi, että elättäisi itsensä tekemällä sitä mitä on aina halunnut tehdä?

Muotoilu, design ja visuaalisuus ovat olleet lähellä aorttaani jo nuoresta pitäen. En tosin ikinä kuvitellut niistä ammattia, sillä olin lokeroinut itseni, jos en nyt aivan kyvyttömäksi, niin vahvasti epäluovaksi yksilöksi.

Tuona em. päivänä huomasin, että ensimmäisen kerran teini-iän jalkapalloharrastuksen jälkeen minulla oli ihka oma, metallikiiltoinen ja värikäs intohimo. Intohimoni kohde oli luovuus, aivoilla suunnittelu ja käsillä luominen, taide.

Siitä lähtien olen vakavasti miettinyt matkaa kohti luovaa yrittäjyyttä, ajoittain tosissani, ajoittain vähemmän tosissani.

Täysin pähkähullu ajatus pohdin.

Pitää selvittää siis faktat. Lähtökohdaksi valitsin kuvataiteilijan ammatin.

‍

Fakta 1: Olen yli 40-vuotias, vailla ”pätevää” (taiteellista tahi luovan alan) koulutusta oleva, myynnin ja markkinoinnin esimiestehtävien parissa uraansa tehnyt harmaantuva mies.

Mitä jos kyseessä kuitenkin on päähänpisto tai keski-iän kriisi? Joku hankkii moottoripyörän ja blondin, minä hurahdan maaleihin ja photariin.

Me ihmiset innostumme erikoisista asioita. Yksi tykkää kuplavolkkareista, toinen nuoleskelee ilmapalloja. Kukin tyylillään. Omalle

”uushurahtamiselleni” löytyy kuitenkin luonnollinen tausta.

Nuorena rakastin sarjakuvia. Ahmed Ahneet, Busterit (keräilen näitä edelleen), Asterixit ja Tintit, Myrkky-lehden Pera Pervot ja Palle Runqvistit.  Etenkin banaali alapäähuumori osui ja upposi  yksioikoiseen nauruhermooni.

Helsingin pääkirjasto sijaitsi 70-lukulaisen betonielementti kerrostalomme ”takapihalla” Pasilassa, joten kävin lähes päivittäin kirjastossa hakemassa uusimmat sarjakuvat, kunnes ne oli kaikki luettu.
Rakastin pienenä piirrettyjä. Pienenä minua kuskattiin edesmenneeseen Kallion Kino Josafatiin katsomaan Vaaleanpunaista Pantteria ja Pätkiksiä. Omistan edelleen Aladdinin VHS version.  Osaan sen ulkoa, etu- ja takaperin.

Rakastin myös piirtämistä. Piirsin tuulispäänä omia sarjakuvia ja hahmoja. Jossain vaiheessa, elämä vei kuitenkin mennessään. Minusta ei tullut piirtäjää vaan henkeen ja vereen myynti- ja markkinointimies, median pölynimurikauppias.
‍

Kipinä luovuuteen jäi kuitenkin kytemään. Se löytyi uudestaan tulihehkuisena 2017 kun appiukko "ohjasi” maalaamaan.
‍

Fakta 2: Vuonna 2010 kuvataiteilijoiden mediaanitulo Suomessa oli 16.000 € vuodessa. Apurahat mukaanlaskettuna kokonaistulot ovat 24.000 €.

Tästä taiteellisen työn osuus on 31 %, loput opettamista ja/tai muuta oheistyötä.
On myös hyvä muistaa, että keskimäärin vain kahdeksan prosenttia hakijoista saa apurahan taiteelliseen työskentelyyn tai siihen liittyvään projektiin, ja he ovat yleensä jollakin tavalla muodollisesti ansioituneita useamman vuoden tai vuosikymmenen ajalta. Apurahoilla katetaan suurin osa materiaaleista ja näyttelyn järjestämisen kustannuksista, mutta on yleistä, että itse taiteilija jää ilman palkkaa (Laine 2018).

Mieti, kuvataiteilijat tienaavat reilusti alle suomalaisten keskitulon (2021 oli 34 500 €). Varsinaisesta taiteellisesta työstä tulee vain kolmannes, loput tulevat pääosin mm. opetustyöstä tai toisesta ammatista.

Tauluja myymällä harva pärjää vaikka diginatiivi NFT nörtti olisikin. Jakamalla luovuutta useampaan kaupalliseen tuotteeseen tai palveluun on se kuitenkin on mahdollista. Pitää pystyä luomaan itsestä tekijä, jonka kanssa halutaan tehdä töitä. Tekijä joka voi mm. suunnitella designkuoseja liinavaatteisiin ja näkkäripaketteihin, maalata hotellinauloihin muraaleja ja seinämaalauksia laivoihin, suunnitella luovia tiloja toimistoihin ja visuttaa strategiasuunnitelmia.
Pitää luoda itsestään siis brändi.

Fakta 3: Kuvataidealalla oikeanlaisen koulutuksen tuomalla muodollisella pätevyydellä on valtava merkitys.

Valikoitujen kuvataidekoulujen kumileimasin avaa ovet (ainakin raolleen) kuvataidealan gallerioihin, museoihin, järjestöihin, säätiöihin sekä kuvataideyhdistyksiin. Ilman koulutusta tie on ohdakkeisempi ja polvia naarmuttavampi.

Näin ”maalta tulleen” näkökulmasta ala on monellakin tapaa vanhanaikainen ja hierarkkinen. Suomi on markkinana pieni, mutta portinvartijoita on suhteessa enemmän kuin millään tuntemallani alalla – ja toisaalta lukumääräisesti poikkeuksellisen vähän.

Jaetut rahamäärät ovat pieniä ja muutosvastarinta suurta. Digitalisaatiokin on tullut ”perähikiälle” viiveellä, mutta tarjoaa takuuvarmasti mahdollisuuksia uusille tulokkaille.

Tästä aiheesta tulen myöhemmin tekemään laajemman blogikirjoituksen sillä taidemarkkinan (kuten minkä tahansa markkinan) nykytilaa ymmärtääkseen, täytyy ymmärtää myös sen historiaa, kehitystä ja isompia lainalaisuuksia.

Fakta 4: Se, että äitini ja puolisoni kehuvat töitäni, ei ole tae siitä, että kukaan muu pitää niistä.

Uskon kuitenkin kahteen asiaan jotka takaavat pärjäämisen alalla kuin alalla:

1. Laatu. Tuota vain ja ainoastaan laatua. Laatua joka ylittää odotukset. Korkea laatu saa ihmiset palaamaan luoksesi.

2. Ole mukava. Pidä huoli, että kanssasi on kiva tehdä töitä, aina.

Näiden yhdistelmä on killer combo, joka takaa sen, että tulet pärjäämään, lupaan sen.

Fakta 5: Suomen taiteilijapiirit lämpeävät sisäänpäin.

Tutkittuani ja luettuani tusinan opinnäytetöitä liittyen taidealan nykytilaan, löysin alasta useita niukkuudesta kumpuavia piirteitä, jotka taidemaalari Osmo Rauhala hienosti kiteyttää: ”Suomen  taidekentässä  kaivetaan  kuoppaa  ja  heitetään  kirveitä” (Typpö 2017). Rauhala lisää vielä mielipiteen, että Suomen kuvataidepiirit olisivat pienen vasemmistolaisen kulttuurieliitin hallussa ja vapaan markkinatalouden kannattajaa syrjittäisiin tai pahimmillaan demonisoidaan.

Kiva kuulla, luen itseni sataprosenttisesti vapaan markkinatalouden kannattajien etujoukkoon.

Toisaalta laajemmasta perspektiivista katsottuna luovilla aloilla on aina arvostettu uudenlaista osaamista sekä muilta oppimista.

Niukat resurssit luovat aina epäterveitä kilpailuasetelmia, joiden kautta muodostuu kuppikuntaisuutta ja protektionismia. Useasti luovat alat ovat niukkuusmarkkinoita, etenkin pienemmissä markkinoissa. Siksi pitää katsoa yli rajojen, think big(ger). Nykyaikana rajat ovat vain mielessämme tai analogisissa kartoissa.

Itse uskon muiden kannustamiseen ja ylentämiseen, optimistiseen elämänkatsomukseen ja kovan työn tulokseen.

‍

Epilogi
‍

Faktojen perusteella järkisyitä astua taidemaailmaan ja -markkinaan ei näyttäisi olevan, ainakaan kuvataide edellä kokopäiväisesti.  

Pärjäämiseen tarvitaan osaamisen hajauttamista, useita tulonlähteitä, kouluttautumista, suhteita sekä itse luotua ja muilta saatua onnea. Näin tämä nykyaikana luovalla toimii etenkin yrittäjäpohjalta. Purot ovat kapeita ja harvenevia.

Tätä minä kuitenkin teen, sivussa tai päätyönä tulevaisuudessa.

Blogissa tarkoitukseni on avata arkeani sitä tärkeintä eli matkaani kohti moninaisia tavoitteitani, yrittäjyyttä, luovuutta, itsensä toteuttamista.

Kerron karun läpinäkyvästi kaiken tähän matkaan liittyvän oleellisen – ei suodatinta, ei kiiltokuvia, ei hötöhöttöä. Faktat ja munat peliin. Tervetuloa mukaan monitoimityökalutaiteilijan tarinaan.

‍